Kun en löydä vastausta - on rauhoituttava

Aikuinen kokee monta kertaa päivässä, epätietoisuutta - ympärillä olevasta tilanteesta tai tapahtumasta, mutta peittää sen taidolla ja tahtotilalla vieden asian eteenpäin vaikka väkisin. Lapsi puolestaan ottaa päivän vastaan avoimesti ja innokkaasti, ihan kuin hän tietäisi, että tästä päivästä tulee hyvä päivä.

Armollisuuden unohdus 

Omaan itseensä ja virheisiin on mahdottoman vaikea suhtautua, etenkin jos ymmärtää, että virheen korjaamiseen tarvitaan muita. Olemme paljon armollisempia toisia kohtaan kuin itseämme, mutta mikä avuksi omaan hyvinvointiin ja hyväksymiseen? Jos katsoo mitä tahansa työpaikkaa ja työssäkäyviä ihmisiä bussissa, junassa sekä metrossa, huomaa ettei kovinkaan moni aamusta ole aurinkoinen ja avoin vaan istuu allapäin tuijottaen jotain laitetta. Aamu on ollut ehkä jo täynnä ongelmia, kun lapset on pitänyt saada hoitoon tai kouluun, on tapeltu aamiaisesta, pukemisesta, kaupassakäynnistä ja kotitöistä.  Asennoidu siinä sitten positiivisesti uuteen työpäivään, kun ”mehut” on puristettu jo ensimmäisten tuntien aikana,  varsinkin jos taustalla on vielä huonosti nukuttu yö.

Energian etsimisen rutiinit 

Toiset rynnivät energian ja positiivisuuden nimissä tekemään päivän avauksen saleille jo aamuyön pimeinä tunteina ja vannovat tämän tavan olevan heille elinehto jaksamiseen.

Minä, joka en ole löytänyt salilta sitä positiivista energia-annosta, koen salit jotenkin kylmiksi ja kolkoiksi paikoiksi, suorastaan pelottaviksi. Ne kerrat, kun ole salilla pyörähtänyt, etsimässä omaa positiivisuutta ja energisyyttä olen huomannut, ettei se ainakaan samalla salilla ollut.  Enemmänkin tunsin itseni idiootiksi, kun yritin askeltaa jossain koneessa, mukamas ylämäkeen J ja siirtyminen sujuvasti laitteesta toiseen ei sujunut kuten elokuvissa. Seuraava vekotin oli vielä suurempi ja monimutkaisempi, ettei ilman sitä reunakuvan tarkkailua, olisi tiennyt edes sitä miten päin siihen pitää mennä.

Katselin kanssaliikkujia ja mitä useamman kasvoja katselin, sen varmemmaksi tulin, että aika harva oli iloinen ja innoissaan tekemästään harjoitteista, enemmänkin suorittamiselta se kaikki näytti. Tästä vakavuudesta huolimatta, kun näitä ihmisiä haastatellaan he vakuuttava, että treenistä tulee hyvä olo ja energiaa riittää kokopäiväksi eivätkä he voisi elää ilma aamutreeniä.

Olen jäänyt miettimään, onko kyseessä enemmänkin rutiini, pakko tai ilmiöksi muodostunut tapa ja saavuttavatko he sen mitä sieltä sitten itse kunkin hakee, otsa kurtussa? Onko sitten tämän kauhean rehkimisen jälkeen helpompi mennä töihin ja onnistua siellä?  

Tehokkuudesta itsekkyyteen ja lempeä oppiminen

Työpaineet ovat useimmilla ihan järkyttävät ja niillä, jolla ei ole töitä on paine niitä saada. Yhteiskunta velvoittaa olemaan täysivaltainen jäsen ja täyttämään oman paikkasi, mutta tehdäänkö se nykyään jo oman ja muiden hyvinvoinnin kustannuksella? Paljon puhutaan lempeästä ja rauhallisesta suhtautumisesta, asenteesta, joita voit opetella ja muuttaa. Ihmisenä olet kehittyvä yksilö ja kun jäät jonkin tällaisen ilmiön ulkopuolelle on kehityskaaresi laskusuunnassa ja markkinahintasi alennuksessa. Uusimpia (siis meille tänne rantautuneita) läsnäolon toimivia tapoja ovat erilaiset meditaatiot ja henkiset valmennukset, jossa pääset tunteittesi kanssa sinuksi, jos opit ensin meditoimaan. Toki tutkimustietoa on kaiken tämän niin fyysisen kuorman kun henkisenkin tekemisen taustalla saatavana, mutta mihin on kadonnut se oma tunne ja ajattelu. Toimimmeko me vuodesta toiseen lähes automaattisesti ja noudatamme meille tarjottuja vaihtoehtoja, emmekä oikeasti mieti miten tämä toiminta vaikuttaa minuun tai kanssani toimiviin ihmisiin. Törmäsin tuossa jokin aikaa sitten ihanaan naisihmiseen, joka on kuntoillut sekä meditoinut vuosikymmeniä, mutta ainakin hänen kohdalla nämä tunnit eivät ikävässä ja vaikeassa tilanteessa auttaneet häntä yhtään. Häneltä paloi kunnolla ”käämit” ja sen sai kuulla ihan kaikki, jotka läsnä olivat, joten missä se taito ja tieto siitä lempeästä läsnäolosta, omasta hengittämisestä, asenteesta, stressin sietokyvystä oli sillä hetkellä, kun sitä olisi eniten tarvittu?

Mistä hyvinvointi siis loppujenlopuksi alkaa ja mitä omalle hyvinvoinnille voi tehdä? Olisiko ensimmäinen tehtävä tunnistaa omat voimavarat, fyysiset ja henkiset vahvuudet vai siirtää kaikki myöhemmäksi ja mennä mukaan tuohon juoksuun, jota ei pysäytä mikään eikä ketään. Valitettavan usein se kiire loppuu kun sairastuu ja on pakko siirtyä tehokkuudesta, itsekkyyteen ja ehkä juuri silloin oppii eniten itsestä ja kanssaihmisistä. Kivun keskellä on aikaa ajatella, panikoida ja pelätä, niinä hetkinä huomaa olevansa vain minä, hyvinkin yksin omien ajatustensa kanssa. 

 

 

Heidi